6. helmikuuta 2017

Matka alttarille

Minulle on ollut jo hetken aikaa selvää, että haluan kävellä alttarille yksin.

Tähän ei suinkaan liity minkäänlaista draamaa. Henki kyllä pihisee isässäni edelleen ja meillä on hyvät välit.

Miksi sitten kävelisin yksin? Rehellisesti on myönnettävä, että ei tälle mitään sen kummempaa selitystä ole. Jostain syystä en ole missään vaiheessa osannut kuvitella käveleväni tuota matkaa muuten kuin yksin, niin että siskoni (= kaasoni) kävelee perässäni.

Eniten tämän päätöksen kohdalla jännitti kertoa isälleni, sekä vähän myös se, mitä muut ajattelevat. En halua kenenkään ymmärtävän tilannetta väärin, mutten toisaalta myöskään koe tarpeelliseksi selitellä asiaa sen kummemmin. Olen moderni, itsenäinen, aikuinen nainen, enkä näe tarpeelliseksi että kukaan luovuttaisi minua minnekään. En niinkään tarkoituksellisesti yritä kapinoida perinteitä vastaan, mutten halua väkisin noudattaa perinteitä jotka eivät tunnu omilta. Jos häiden suhteen muutenkin mennään sillä periaatteella, että tehdään niinkuin hääparista parhaalta tuntuu, niin miksei sitten tämänkin kohdalla?

Kenen kanssa te kävelette alttarille?

15 kommenttia:

  1. Sanonpahan vaan että pahemmin et voisi isääsi loukata kuin valitsemallasi "itsenäisen aikuisen naisen" tyylillä jota kukaan ei ymmärrä.

    Joko kuljet miehesi kanssa alttarille tai sitten annat isäsi saattaa sinut, tai sitten hyväksyt että tulet saamaan paljon paheksuntaa osaksesi ja aivan syystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä kuulostaa hiukan liioitellulta. Joku voi ehkä ihmetellä asiaa, mutta että ihan paheksua? Eikös se kuitenkin ole perheen oma ratkaisu, kuinka haluavat homman hoitaa. Jos asia on isälle ihan ok, en itse näe mitään estettä tälle. Epäilen, ettei kukaan muista koko juttua enää sitten, kun hääjuhlat polkaistaan käyntiin. He muistavat vain kauniina säteilevän morsiamen, joka näytti niin kovin onnelliselta alttarille astellessaan. :) Ja sikäli mikäli juhlaväki tuntee hääparin, he myös varmasti tietävät heidän tyylinsä ja elämänasenteensa, joihon valinta ehkä sopii.

      Poista
    2. Kiitos kauniista sanoista Tanja! Muutenkin olen tässä samaa mieltä Tanjan kanssa! Asiasta on keskusteltu isäni (ja äitini) kanssa, ja heille tämä järjestely on täysin ok. Niin vanhempani kuin varmasti varmasti myös vieraamme tuntevat meidät niin hyvin etten usko kenenkään päätöstä paheksuvan. Toki voisin miettiä asiaa uudemman kerran jos perheeni kokisi alttarille saattamisen kovin tärkeäksi.

      Myös yhdessä miehen kanssa kävelystä keskusteltiin, mutta koska se ei ole tapana hänen kotimaassaan hautasimme ajatuksen varsin nopeasti. Nyt pohdimme josko hän ehkä tulisi puoleen väliin vastaan.

      Olen itse nähnyt morsiamia kävelemässä alttarille yksin, isän tai äidin tai molempien kanssa, lapsen tai isovanhemman kera. Ratkaisuja on monia, enkä usko että nykymaailmassa tätä enää niin kovin hämmästellään. Kuten monessa muussakin asiassa, jokainen tehköön kuten parhaalta tuntuu :)

      Poista
    3. Täytyy nyt vähän sivistää, että morsian isän saattamana ei ole mikään erityinen perinne Suomessa. Ymmärtääkseni tämä tapa on tullut Yhdysvalloista joskus 1980-luvulla. Sitä aikaisemmin Suomessa morsian kulki alttarille sulhasen kanssa.

      Eli riippuen isän iästä ja siitä, miten perillä hän on tällaisista "häämuotioikuista", hän ei välttämättä edes tajua loukkaantua, koska ei yksinkertaisesti tiedä tästä.

      Poista
    4. Kiitos muistutuksesta Sharona! Tiesinkin että kyseessä on suhteellisen uusi "perinne", mutten arvannut että tosiaan noin tuore!

      Poista
  2. Mun mielestä ihan hyvä valinta. Tän perinteen lähtökohta on, että nainen on miehen omaisuutta ja näin siirtyy isän omaisuudesta aviomiehelle. Jos joskus vuosien päästä ite meen naimisiin, luultavasti tuun kävelemään ihan itekseni. Ja tosiaankin, jos sä näin haluut niin miksi ei?

    Itelle tosiaan ei naimisiinmeno oo mitenkään ajankohtasta enkä siitä mitenkään haaveilekkaan, mutta sun blogia on kiva seurailla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on alkujaan ollut. Lisäksi jostain muistelen lukeneeni yhden syyn olevan se, että hunnutetut morsiamet eivät ole nähneet huntunsa alta mitään jolloin alttarille kävely yksin on ollut aivan täysi mahdottomuus!

      Kiva kuulla että tykkäät blogista vaikkeivat aiheet aina olisikaan sulle kaikista ajankohtaisimpia :)

      Poista
  3. Mä kävelin alttarille sulhaseni kanssa. Yksin en halunnut kävellä, joten sulhanen oli oikeastaan ainut valinta (ja tämä sopi hänelle hyvin). Oma isäni, kun ei enää ole elossa. Muuten varmasti hän olisi minut alttarille saattanut, kuten isosiskonikin aikoinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulhasen kanssa kävely oli mulle myös se toinen potentiaalinen vaihtoehto! Yhdessä kävelemisessä on jotain ihanan romanttista :) Tämä ei kuitenkaan ole Kanadassa tapana, eikä mies oikein innostunut ajatuksesta. Ehkä mies innostuu tulemaan puoliväliin vastaan?

      Poista
  4. Teet juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä! :)

    Minä en halunnut ketään saattajaksi (molemmat vanhemmat kyllä paikalla ja välit hyvät) ja mies taas halusi ehdottomasti nähdä minut häätällingissä vasta alttarilla. Niinpä minä kävelin kaaso perässäni merenrantaan ja mies tuli minua puoliväliin vastaan. Halasimme miehen kanssa toisiamme (tätä emme olleet suunnitelleet, tuntui vain jotenkin luontevalta) ja jatkoimme matkaa papin eteen käsi kädessä.

    Voisin vannoa, ettei kukaan paheksunut, sillä kuivaa silmäkulmaa ei sillä hetkellä vieraiden joukossa juuri näkynyt. Monet sanoivat, etteivät olleet niin herkkää hetkeä alttarilla ennen todistaneet. Oli vain me kaksi, aidosti toisemme kohtaamassa. Olen hyvin iloinen, että teimme kuten parhaaksi koimme ja että onnemme välittyi vieraiden sydämiin saakka. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana kuulla! Rakastan tälläisiä aitoja, suunnittelemattomia hetkiä häissä :) Meillä on hyvin samanlainen toteutus mielessä, mahtavaa kuulla että tämä tuntui teistä hyvältä ratkaisulta eikä ole jälkeenpäinkään harmittanut! Tärkeintä kun on nimenomaan rakastunut pari, minkä lisäksi tietysti aivan upeaa että se välittyy vieraille asti :)

      Poista
  5. Hyvä päätös, ja pidä se jos se tuntuu sinusta oikealta! Minä en olisi missään nimessä halunnut, että isä tai kukaan muukaa luovuttaa minua kuin jotain lihakimpaletta tai esinettä. Onneksi asiasta ei tarvinnut riidellä: koska meidät vihitään maistraatissa vain yhden kaason ja bestmanin läsnäollessa, olemme hääjuhlassa jo naimisissa. Avioliitto siunataan kyllä, mutta siihen luovuttaminen ei kuulu, kuten ei sormusten vaihtokaan - mehän olemme jo aviopari, sormukset on vaihdettu vihkimisen yhteydessä.

    Perinne, että morsiamen isä "luovuttaa" morsiamen ei tietääkseni ole suomalainen eikä kovin vanha, vaan suht uusi amerikantuonti. Esimerkiksi omat vanhempani ovat kävelleet alttarille yhdessä, ja se olisi ollut meidänkin vaihtoehtomme jos meidät vihittäisiin kirkossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja tosi kiva saada tukea omille ajatuksille ja kuulla ettei ole ihan yksin näiden fiilisten kanssa! Olen itsekin siinä uskossa ettei kyseessä ole kovin vanha suomalainen perinne, mutta tietenkin tätä on nähty niin paljon elokuvissa ja teeveessä (sekä toki oikeissa häissä) että väkisinkin sen alkaa nähdä koko jutun sinä "oikeana" tapana..

      Maistraatti ja kirkollinen siunaaminen ratkaisee kivasti tämän teidän kohdallanne! Ehdottomasti toimisin itsekin aivan samoin mikäli meitä ei vihittäisi kirkossa :)

      Poista
  6. Minä haluan isäni kyllä saattamaan, koska en itse näe tuota perinnettä niin että olisin joku 'lihapala' tai muutenkaan kenenkään omaisuutta jonka isäni luovuttaa miehelleni. Näen sen ennemminkin niin että isä on tukena jännittävässä tilanteessa ja saattamassa 'uuteen elämänvaiheeseen' eli avioliittoon. :) Mutta tosiaan aihe ei minussa herätä niin vahvoja tunteita kuin mitä esimerkiksi tässä kommenttikentässä on havaittavissa ja mielestäni jokainen tekee niin kuin itse parhaaksi näkee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän myös tämän näkökulman että isä koetaan tukipilarina ja saattajana ennemmin kuin luovuttamassa morsianta. Onhan se ihanaa että joku läheinen on siinä hollilla tärkeän hetken koittaessa :) Täytyy myöntää että kieltämättä itsekin yllätyin siitä, miten vahvoja reaktioita tämä kysymys on herättänyt!

      Poista